Kiire ja laihdutus

Sikailuviikonloppu on takana, mutta nyt on uusi ote (taas. Alkaa tuntua siltä, että mä vaan copypeistaan tänne joka viikko saman tekstin). Olin maanantaina salilla. Olen katsonut laihdutusohjelmia televisiosta. Olen syönyt järkevästi ja sopivia määriä. Olen nukkunut seitsemän tuntia yössä. Äsken söin keksin, mutta ei tämä nyt kyllä siihen kaadu.

Laihduttaminen, tai siis terveellisesti eläminen, on hyvin hankalaa kun on kiire. Laihduttaminen on mahdollista parhaiten silloin, kun suunnitteluun jää aikaa. Sekin saattaa olla yksi syy siihen, että onnistumiseni on parhainta silloin kun olin äitiyslomalla. Oli koko päivä aikaa suunnitelmaa ruoat, ja oli juhlallinen ohjelmanumero tehdä ostoslista ja käydä kaupassa. Nyt se on sellaista äkkisähellystä: bussissa matkalla kotiin töistä yrittää miettiä ruoan, ei ehdi tehdä listaa, lapsi tarhasta mukaan, siitä kauppaan, kerätään mitä muistellaan että ruokaan kuuluu, lapsi vetää itkuraivarit kaupan lattialla, maksetaan kassalla samalla kuin yritetään sekä uhkailla että lahjoa lasta ja lopuksi huomaat että teit vahingossa myymälävarkauden, koska lastenrattaiden alaosassa nököttäneet maidot jäivät maksamatta. Siinä vaiheessa keität iloisesti tavallista spagettia etkä ruskeaa spagettia siitä silkasta ilosta, että olette kaikki kotona, hengissä ja että seuraava kaupparetki täytyy tehdä vasta huomenna.

Järjestelmälliset perheenäidit tietysti suunnittelisivat vaikka lauantaina ruokalistan viikoksi, kävisi sunnuntaina suurostoksilla ja sitten vain viikolla kävisi kerran täydentämässä maitovarastoja ja ostamassa tuoreita vihanneksia ja hedelmiä. Sellainen minä mielikuvituksessani aina olen. Mielikuvituksessani teen myös viikonloppuisin suuria satseja terveellistä kotiruokaa, josta osain laitan annoskokoisiin pakkauksiin pakkaseen, jotta ne ovat siellä arkena kiireen sattuessa. Ikinä en ole sitä vielä tehnyt, mutta olen hyvin, hyvin vakaasti unelmoinut siitä. Ehkä sitten joulun jälkeen.

Punnituspäivä, viikko 44

En edes halua kirjoittaa tätä. Aamun punnitus meni suoraan sanoen aivan perseelleen. Tai itse punnitus nyt meni ihan esimerkillisesti (osasin kavuta kiloistani huolimatta vaa’an päälle seisomaan), mutta tulos ei ole kovin mairitteleva. 88,5 kg. Hävettää edes kirjoittaa se. Miten tämä luisuu käsistä näin?

Olemme menossa tänään kyläilemään, ja siellä tarjotaan taas herkkuja. Jos kyläily nyt kuitenkin peruuntuu isäntien lapsen vilustumisen takia, niin aion valmistaa terveellistä, vähäkalorista kotiruokaa, jota taaperokin suostuu syömään. Mitä sellainen voi olla, on vielä hieman hämärän peitossa. Tosin voin aina yrittää valehdella että se on ”nakkia”, jolloin onnistumismahdollisuus on korkeampi.

Silmääni osui otsikko ”12 reasons the scale won’t budge”, joten klikkasin sinne. Sehän ei tietenkään minun tapauksessani ole aivan täsmällinen, sillä vaakahan kyllä budge’aa, mutta ylöspäin. Syyt ovat aika ilmiselviä (syöt enemmän kuin uskot, urheilet väärällä tavalla jne.), mutta lista oli ihan hyvä muistutus. Siinä painotettiin sitä, että yksi kilo on noin 3500 kaloria. Pitää siis aiheuttaa itselleen 3500 kalorin vaje, jotta vaaka notkahtaa kilon alaspäin.

Se antoi minulle kuitenkin pienen valaistuksen. Olen opetellut syömään paremmin, ja sitä myötä laihtunut. Mutta koska olen keventynyt, saattaa olla että kalorimäärä joka elimistön pyörittämiseen ja ylipäätään toimimiseen on voinut hieman pienentyä. Voiko olla, että se lihavampana olikin esim 2500 kaloria? Silloin vajetta tuli, jos söi 2000 kaloria päivässä. Mutta jospa se peruskulutus nyt onkin 2000, mutta syön vielä samalla tavalla, niin vajetta ei tule. Yksinkertainen asia, mutta en ole vain sisäistänyt sitä.

 

Unohtuneet baby stepsit

Yritänkö taas kaapata liikaa kerralla? Onko liian myöhäistä mennä takaisin niihin baby stepseihin? Juurihan minä tuolla kommenttilootassa siitä puhuin, että ne pienet askeleet ovat ne kaikkein tärkeimmät, mutta hosumme ja turhaudumme kun tuloksia ei näykään heti. Laihdutin kauan ilman konkreettisia tavoitteita ja ilman säännöllisiä punnituksia, ja silloin se sujui kaikkein parhaiten. Nyt kun olen saanut päähäni nämä torstaipunnitukset ja puolen kilon viikkotavoitteen, olen jumissa.

Kävin tänään Kiloklubin kotisivuilla, ja siellä Onnistuja-Sami sanoo, että ”Hiljalleen opettelin myös syömään palloja vihreiksi – ensin kasvit ja herkut, sitten energia ja kuidut”. (Kiloklubiin merkitään siis jokainen syöty suupala jokaiselta päivältä, ja kalorimäärien lisäksi se näyttää myös ns. laatupalloja. Kun ruoka on tarpeeksi tasapainoista ja tiettyjen kriteereiden mukaan laadukasta muuttuvat pallot vihreiksi). Ja niin, minulle välähti, todellakin niitä voisi yrittää korjata yksi kerrallaan. Kun merkkaan syömisiäni sinne, tulee minulle epäonnistunut olo heti kun yksikin pallo on edes keltainen (keltainen merkitsee kohtuullista suoritusta; punaisen ja vihreän väliltä). Kaikki tai ei mitään, näyttäisi olevan ajatukseni.

Toinen esimerkki tuli kirjasta Dieettitytön huimat seikkailut, jota tällä hetkellä lueskelen. Päähenkilö Shauna keskustelee äitinsä kanssa, joka epätoivoisesti haluaa päästä taas laihduttamiseen kiinni, mutta on neuvoton mistä aloittaa. Shauna ehdottaa että hän ei haukkaa liikaa kerralla, vaan vain menee kävelylle. Äidin pitää kävellä 20 minuuttia päivässä. Se on hyvä tavoite, ja aivan hallittavissa.

Dieettitytön huimat seikkailut nyt ei ole mikään kirjallisuuden riemuvoitto, mutta olen päätellyt, että aiheeseen liittyvää kirjallisuutta on hyvä kuluttaa, siltä varalta että sieltä jotakin oppisi. Jokainen, joka on laihduttanut tosissaan, tietää jo suuret määrät ravinnosta. Niin myös minä. Tiedän kyllä pahimmat kalorimiinat, tiedän mikä on minulle hyväksi ja mikä ei, osaan laskea kaloreita jne, mutta henkisen puolen opetteleminen taitaa olla minulla vasta aivan alkutekijöissään. Niinpä ajattelin, että laihdutustarinat saattaisivat olla kasvattavaa luettavaa, ja sieltä saattaisi jokin oivalluskin tulla. Dieettitytön huimat seikkailut perustuu (varmaan rankasti typistettyihin) blogiteksteihin, joten kirjasta ei ole edes alun perin ollut tarkoitus tulla kirjaa. Sillä silmällä se kannattaa lukeakin; se on ennemmin kuin olisi printannut blogin arkistot, kuin että lukisi kirjaa. Eikä sieltä nyt niitä oivalluksiakaan ole tullut, vaikka liikuttava ja mielenkiintoinen ja huima tarina onkin.

Palatakseni noihin ajatuksiin tuolla ylhäällä: pitäisiköhän tavoitteet nyt kuitenkin asettaa toisin? Viikoittainen puolenkilon tavoitehan on minulla ollut voimassa varmaan kohta vuoden, ja saldo on pyöreä nolla. Pitäisiköhän minun nyt ennemmin vaan päättää, että tavoite on ”alaspäin”, ja asettaa vaikka houkutukseksi palkinto (palkinnoistakin voisi kirjoittaa vaikka miten paljon; taidan säästää sen ihan omaksi postaukseksi. Ehkäpä jo huomiseksi, sillä punnitus ei taida nyt mennä ihan putkeen. Nimim. ”Sushia ja suklaalevy lounaaksi”).

Sikailuviikonloppu

Voi tätä sikailun määrää. Puoli litraa jäätelöä torstaina. Perjantaina kakkua ja karkkia ja PALJON viiniä juhlissa. 400 grammaa suklaarusinoita ja –manteleita lauantaina. Yksinkertaisesti liikaa ruokaa. Uunilohi on kyllä terveellistä, mutta miksen voi lopettaa syömistä siinä kohtaa kun normaalit ihmiset lopettavat? Söimme lapsen kanssa kahden lauantaina, koska lapsen isällä on työmatkalla. Uunilohi oli 700 grammaa ja siitä meni noin 600. Lapsi on pieni ja syö vähän. Minä söin loput. Olin jo täynnä, mutta ahdin vaan. Lisukkeena oli höyrytettyjä kasviksia ja rasvattomaan kermaviiliin tehty sitruunainen kastike, joten kokonaisuudessaanhan setti oli aivan täydellisen terveellinen. Jos sitä syö sen verran kuin normaalit ihmiset syövät. Onko todella niin, että tarvitsen toisen ihmisen mukaan ruokapöytään, jotta pysyn säällisissä määrissä? Tarvitsenko jonkun vahtimaan, etten kehtaa syödä liikaa? Kun syön normaalin ihmisen annoksen, olen tyytyväinen, eikä nälkä jää ikinä. Silti, jos kukaan ei ole katsomassa, syön liikaa. Ahdan itseeni ruokaa, vaikka ei ole nälkä. Tulee vähän paha olo. Pierettää koko illan, vatsa turpoaa. Ei se TUNNU hyvältä syödä liikaa. Miksi siis syön?

Olen joskus miettinyt määritelmää syömishäiriöstä. Etenkin olen pohtinut BED-tautia. Kirjaimet ovat lyhenne sanoista Binge Eating Disorder, jotka merkitsevät ahmimiskohtauksia. Minua viehättää ajatus siitä, että kyseessä olisikin ”sairaus”, jonka voisi taltuttaa terapialla ja hoidolla; toisaalta olen vähän sitä mieltä, että se on se helppo tie. Se on taas sitä vastuun sälyttämistä muualle. Se on taas sitä ajattelua, joka johti tähän tilanteeseen alunperinkin.
En ikimaailmassa varmasti edes uskaltaisi hakea tällaiseen apua. Että pitäisi myöntää tuollaisia asioita; tunnustaa ääneen että syö kokonaisen jäätelöpurkin yhdeltä istumalta, tai kokonaisen lohen, tai pussin leipää. Ääneen myöntäisin? En usko.

Samalla ymmärrän myös, että olen tullut valtavan pitkälle. Oli aikoja elämässäni, että hain tuplasatsit epäterveellistä ruokaa. Saatoin sunnuntaina tilata kotiin Pizzataksista kaksi erilaista pizzaa plus alkuruokasetin. Kun tilasi erilaiset pizzat saattoi leikkiä, että syöjiä oli kaksi. Silloin ne pizzataksi-ihmiset eivät ajattelisi että olen ällöttävä läski joka voi syödä yli-inhimillisiä määriä. Saatoin tehdä sitä myös hampurilaisravintolassa tai Subwayssa. Puhuin kännykkään muka toisen syöjän kanssa, ja kysyin mitä hän haluaa. Silloin se ravintolan myyjä ymmärtäisi, että ostan siksi kaksi annosta, että vien mukanani ruokaa jollekin toisellekin. Siksi ruoka piti aina syödä kotona. Muutenhan ne näkisivät että söin kahden ihmisen edestä.

En enää tee tuollaista. Se on mielestäni edistystä. Valtavaa edistystä. En syö pikaruokaa oikeastaan ikinä. En muista milloin olisin syönyt pizzaa viimeksi muussa muodossa kuin itse tekemänä (silloin se pysyy ihan järkevissä kalorimäärissä, ja on sitä paitsi oikein hyvää).

Ymmärrän myös nyt, että ruoka todella vieläkin on henkistä. Ahdan ruokaa itseeni, vaikka nälkä lakkasi olemasta varttia aikaisemmin. Ruoka on jotain muutakin kuin vain ravintoa. Vielä. Ennen kuin pääsee otteesta irti.
Odotukset ensi torstain tuloksen suhteen ei nyt näytä oikein hyvältä.

Punnituspäivä, viikko 43

Perkele. 86,8 kg. Siis ENEMMÄN kuin viime viikolla. Ei tästä tietenkään pidä masentua. Tietää muutaman kerran fuskanneensa viikon aikana, mutta tiedän myös että pitäydyin ruodussa todella hyvin. Siksi harmittaa, ja siksi tekee mieli lääkitä pussillisella jogurttirusinoita. Puolen kilon pussillisella.

Yleensä huonosta punnituksesta pääsee yli seuraavana päivänä. Eli jos sen punnituspäivän sinnittelee loppuun asti, niin sen vaikutus lakkaa. Enää huomenna punnitustulos ei ole mielessä, vaan pystyy suuntaamaan ajatukset ensi viikon punnitukseen. Voi hokea itselleen että silloin onkin tipahtanut kokonainen kilo, joka ei vaan vielä näy tällä viikolla koska pian ovat menkat tulossa tai on huono hetki rytmissä tai on muuten vaan paljon nestettä kropassa. Tai jotain. Itsepetosta.

Vaatekoko

Ostin viikonloppuna uudet housut. Olen ollut kova ostelemaan kaikenlaista, mutta olen viime aikoina

a) järkevöitynyt, ja tajunnut, etten tarvitse esim. 30 paria farkkuja jotka loppujen lopuksi näyttävät MELKEIN samalta,

b) joutunut tekemään kompromisseja säilytystilan suhteen, ja tajunnut etteivät Helsingin keskustan asuinneliöt ole kovin kustannustehokasta säilytystilaa vaatteille, joista aktiivisesti käyttää vain 80 prosenttia,

c) laihtunut ulos monista vaatteista (jee!)

d) joutunut hyväksymään, että lapsiperheen arjessa ei shoppailla samalla tavalla kuin ennen, yksinkertaisesti siksi, ettei omaa aikaa aina ole junailtavissa kauppojen aukioloaikoina.

Ne ovat kokoa 42. Siis 42! Se alkaa nelosella, mutta on se silti aika pieni koko. Tekee henkisesti hyvää pitää 42:n housuja. Tietenkään se ei varsinaisesti TARKOITA mitään, koska tuntuu, että vaatekoot hyppivät miten sattuvat jopa saman kaupan sisällä. Yhden mallin housut ovat koossa 42 sopivat, kun toisessa et saa edes 46:a lanteiden yli. Amerikkalaisissa laihdutusmainoksissa ja TV-shopin pätkissä ne pirteät naiset aina kehuvat kuinka he laihtuivat koosta 60 kokoon 0 (joka ilmeisesti Amerikassa muka on olevinaan koko, vaikka ilmiselvästi EI ole, vaan se on NOLLA) rasvanpoistolaastarilla tai muulla huijaustuotteella. Itse en ole ikinä mitannut laihtumista vaatekoissa, koska silloin voisin oikeastaan vain sanoa että olen laihtunut 48:sta johonkin 42:n ja 46:n väliin. Huomasin kuitenkin, että vaatekoot ovat tiukasti pääkopassa ja asenteessa. Jouduin ostamaan nämä uudet housut siksi, että olin muutamaa viikkoa aikaisemmin ostanut liian suuret housut, jotka eivät yksinkertaisesti istu. Kun lähdin sovituskoppiin, oli pillifarkkuja tarjolla kokoa L ja M. En kyennyt tarttumaan kokoon M, koska en ole varmaan IKINÄ ollut kokoa M. Otin L:n, ja yksinkertaisesti siitä huojentuneen tunteesta että ne minulle mahtuivat, niin ostin ne. Tajusin vasta muutaman käyttökerran jälkeen että ne ovat aika rumat, koska roikkuvat vääristä paikoista. Siksi että ne olivat liian. Siis housut. olivat. liian. isot. Minun olisi PITÄNYT varmaan ottaa ne M-housut, mutta se pelotti siellä kaupassa. Niin monta vuotta sovituskoppi on ollut paikka jossa joutuu pettymään kun kiva vaate vaan ei mahdukaan, joten ei sitä ehdoin tahdoin tuollaiseen kokoon tartu.

Repsahdus

Eilen repsahtelin kovastikin: Bounty-patukka, ainakin 10 Pohjanmaan pastillia, ja varmaan puoli litraa luonnonjogurttia hunajan kera. Tämä kaikki siis aterioiden ulkopuolella. Tänään pitää vain reipastua, ja parantaa. Eilistä ei voi muuttaa, mutta tämän päivän voi tehdä minkälaiseksi haluaa.

Yksi ongelmistani on, että olen niin vietävissä. Itsekurini on kaikkea muuta kuin rautainen, ja onnistuminen on oikeastaan täysin olosuhteista ja mäihästäkin kiinni.

Dr Phil kirjoittaa kirjassaan (hmm, tuossapa lause jota en eläissäni uskonut, että sanoisin ääneen, saatikka KIRJOITTAISIN minnekään), että pitää ohjelmoida ympäristö tukemaan onnistumista. Ymmärrän hyvin kuinka sketsihahmomaisen kuvan minusta saa kun siteeraan Dr Philiä, mutta kestäkää hetki. Ajatuksessa on nimittäin järkeä. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että itsekurin varaan on turhaan jättää laihduttamistaan. Lienee selvää, että jos on syönyt itsensä yli satakiloiseksi, niin itsekuri ei ole ihan terässä. Sen sijaan että sinun pitäisi olla terässä koko ajan, riittää että olet vahva kaupassa. Älä osta turhia herkkuja ja tyhjiä kaloreita kotiin. Kun sitten illalla kymmenen jälkeen hamuat jotain naposteltavaa, sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Ja jos sitten jaksatkin nähdä sen vaivan että ahmit vaikka näkkileipiä, niin se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin että olisi ahminut saman verran suklaata, jäätelöä tai muuta vastaavaa.

Eilen lounaan jälkeen ohitimme kaupan, ja koska kollegani halusivat sisälle ostamaan pienen jälkiruoan. Pyörin ja pohdiskelin, ja koska kollega otti Bountyn, niin hetkeksi sokaistuu, ja luulee että se on sitten itselleenkin sopivaa.

Tämä on osa varmaan sitä koko luonnehäiriötä, joka ihmisen saa lihavaksi. Luonnehäiriö on tietysti aika brutaali sana, mutta en keksi korrektimpaakaan. Monilla meistä ylipainoisista on tapana syyttää ylipainosta muita, olosuhteita, asioita jotka eivät ole omassa hallinnassamme. Huomaan itsekin tekeväni vielä samaa, ja mukamas vielä salaa itseltäni. Itse en kaupasta osta karkkia, enkä herkkuja juuri ikinä. Mieheni, toisin kuin minä, on pitkä ja lihaksikas ja voi syödä suklaalevyn päivässä ilman että se näkyy missään. Ja syökin. Hän rakastaa iltanapostelua, ja tuo lähes aina kaupasta karkkipussin tai suklaata. Ja syönhän minäkin silloin, tietysti. Mutta siis sehän ei ole minun SYYTÄNI, koska minä pysyin kaupassa kovana. On omaa syytäni, etten käske hänen syödä karkkejaan minulta salassa. Kun pari vuotta sitten aloitin laihduttamisen, kielsin häntä tuomasta kotiin herkkuja, ja hän totteli. Hän tekisi sen toki taas jos pyytäisin. Mutta en saa pyydettyä. Koska tykkään niistä karkeista. Ja voin muka syödä niitä, koska en itse ole syypää niiden ostamiseen. Eli syytän asiaa, ”joka ei ole omassa hallinnassani”. Vaikka tietysti on. Nimenomaan omassa hallinnassani.

Huomenna siis ensimmäinen julkinen punnitus. Mitä jos näyttää plussaa? Pakko vaan kehdata postata. Se kasvattaa.